Viikko on kulunut edellisistä harjoituksista ja taas hion kovaa kirkon penkkiä ja seuraan oopperan tapahtumia, tai oikeammin niiden osia. Tämä vaihe muistuttaa palapelin kokoamista. Vain ohjaajalla ja esiintyjillä on selvä käsitys siitä mihin harjoiteltava osa liittyy. Ville maalaa meille tietämättömille kuvaa kokonaisuudesta. Tänä iltapäivänä esiintyvät vain miehet, naiset ovat vapaina testosteronia tihkuvista kohtauksista. Reilut 200 vuotta sitten machoilu oli osa jokapäiväistä elämää, kuten meilläkin vielä sodan jälkeen. Libretto kuvastaa aikaansa ja yllätyksekseni huomaan vierastavani esitettyjä mielipiteitä. Farssin muotoon puettuina ne toki ovat hauskoja, joskin luultavasti ’telaketjufeministien’ huumorinta-jua koettelevia. Taas harjoitellaan kävelyä näyttämöllä ja etsitään oikeita eleitä. Yhdessä kohtauksessa näyttelijät loihtivat stetsonien avulla monenlaisia tunnelmia. Hattu voi olla arvokkaasti kainalossa kuten härkätaistelijalla, sillä voi leikkisästi vilkuttaa katsojille kuten Maurice Chevalier’llä oli tapana tai sitä voi leukanarusta pyörittää. Sen ilmaan heittely viestii suuresta vapaudesta. Muistan edellisen harjoituksen lentokohtauksen, missä tytöt heiluttivat käsiään kulkiessaan Buonafeden perässä. Villen mielestä lennon piti olla amatöörimäistä eikä plagiaattia Joutsenlammesta.
Taas otetaan musiikki avuksi. Irja Auroora on mukana seuraamassa partituurista laulajien suorituksia. Hän ei keskeytä esitystä, vaan kuiskaa tauon kohdalla hienovaraisia vihjeitä. Sen sijaan Ville jaksaa heilua innostuneena ja sanoo muutaman kerran, ettei ole vielä johonkin kohtaukseen tyytyväinen. Esimerkiksi rakettia markeeraavaa putkenpätkää ei lennon päätteeksi lasketa kädestä lattialle, vaan raketti laskeutuu arvokkaasti. Laulun lisäksi harjoitellaan näyttelytaitoa introa luettaessa. Ihailen Villen keskittymiskykyä ja taitoa visioida pieniä muutoksia, joiden vaikutus on silti merkittävä. Välillä hänen suustaan pääsee: "Joo, joo - - joo, joo, tämä on hyvä." Korrepetiittori pianon takaa kuiskaa joidenkin laulujen sanoja ja kaikki ovat vauhdissa mukana. Villen loppukommentti: "Aika hyvä! Saatiin monta asiaa ratkaistua." Ilmeisesti huomenna on koko oopperan ensimmäinen läpimenoharjoitus. Valitettavasti näen sen vasta viikon kuluttua.
torstai 29. lokakuuta 2009
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Joseph Haydn: Il Mondo della Luna
Meille Toimelan oopperapiiriläisille tarjottiin mielenkiintoinen tilaisuus päästä otsikossa mainitun oopperan harjoituksiin. Tiistaina 20.10. istuimme Lähetyskirkon salissa seuraamassa ohjaajan ja laulajien työtä.
Toimelan vapaaopisto on päättänyt tuottaa oopperan ja valinnut kokeneen ohjaajan Ville Saukkosen, joka on parin vuoden välein käynyt kertomassa oopperapiiriläisille työstään. Normaalisti oopperan valmisteluaika on vuosi. Nyt se jäi lyhyemmäksi, sillä ensi-ilta on jo 15.11. Koelaulut pidettiin vasta maaliskuun lopussa. Oopperaksi oli valittu Joseph Haydn’in: Kuun maailma (Il Mondo della Luna). Haydn oli wieniläisklassismin suuria mestareita ja toimi Nicolaus Esterhazyn linnateatterin kapellimestarina. Tänä vuonna hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 200 vuotta.
Kaksoisplaneettamme kuu on aikojen kuluessa saanut jumalolentoon verrattavan aseman. Se säätelee ajanlaskuamme, vaikuttaa merivesien korkeuteen ja kasvillisuuteen. Sillä saattaa olla vaikutus elämäämme, jotkut puhuvat kuuhulluudesta. Puolet Kuusta ei koskaan käänny näkyviimme ja juuri tämä pimeä puoli on inspiroinut runoilijoita ja säveltäjiä. Libreton kirjoittaja Carlo Goldoni oli antanut mielikuvituksensa laukata ja tehnyt aiheesta katuteatterimaisen farssin, johon sisältyy opettavainen tarina. Suomennoksesta vastaa Erkki Pullinen. Kertomus rakentuu tyrannimaisesti käyttäytyvän Buonafeden ympärille, jolla on taipumus kuuhulluuteen. Kuvaan ilmestyy astrologi Ecclitico, jonkinlainen tähdistä ennustaja, joka päättää ystävineen huijata Buonafeden mukaansa lavastamalleen kuumatkalle. Koska teos on sävelletty iloisella wieniläiskaudella, täytyy näyttämölle ottaa mukaan rakkaus Buonafeden kahden kauniin tyttären ja puertoricolaisen palvelijan sekä heitä piirittävien kosijoiden muodossa.
Ville Saukkonen on todennut, ettei etukäteen voi päättää tehdäänkö modernia vai klassista. Vastaus löytyy musiikkista. Muistelen Villen kertoneen, että Henry Purcellin ’Dido ja Aeneas’ -oopperan ohjaamista miettiessään hän istui päiväkausia tuhotun Kartagon raunioilla, kuunnellen oopperan musiikkia ja pyrkien vaistonvaraisesti löytämään oikean tyylin. Tällä hetkellä Kuusta etsitään vettä eli aihe on siinä määrin ajankohtainen, että modernin valinta tuntuu oikealta. Mutta palataan harjoituksiin kauniissa kirkkosalissa. Villellä on ympärillään laulajat (paria sairaustapausta lukuunottamatta) ja pianisti. Ryhmä käy läpi käsiohjelman tekstiä, jonka tulee olla kiinnostava, muttei saa paljastaa kaikkea. Ville on kokemustensa perusteella valinnut ympärilleen oopperan esittämiseen sopivat laulajat, joista ennen ensi-iltaa tulee hitsata saumattomasti toimiva ryhmä.
Käsiohjelman muokkaamisen jälkeen laulajat aloittavat kävelyharjoitukset. Niissä etsitään oikeaa liikkumista, eleitä ja ilmeitä, jotta päädyttäisiin oikeaan paikkaan näyttämöllä. Tämän päivän oopperalaulajilta edellytetään myös näyttelijän taitoja. Ihmisten välisestä kommunikaatiosta noin 20% tapahtuu sanojen kautta ja loput ovat eleitä ja ilmeitä. Esityksen aikana ne ovat sitäkin tärkeämpiä, koska katsoja ei voi tehdä tarkentavia kysymyksiä. Näyttelemistarvetta korostaa myös Kuun maailman pieni budjetti, joka pakottaa minimalismiin lavasteissa ja rekvisiitassa. Rooleja määritellään ja tarkennetaan ryhmätyönä. Ohjaajan sana ei ole Jumalansanaa, vaan teoksesta on tehtävä laulajien näköinen kokonaisuus. Mahdollisuus vaikuttaa yhteiseen päämäärään heijastuu esiintyjien innostuneissa asenteissa ja vain yhdessä sovittu ja harjoiteltu teos johtaa hyvään tulokseen. Mieleeni muistuvat oman urani projektiryhmät, joihin koottiin eri alojen asiantuntijoita jonkin tärkeän asian ympärille. Työ muistutti intensiivisyydessään oopperan harjoittelua. Valmistumisaika oli määrätty, jonka jälkeen ryhmä hajosi.
Haydn’in wieniläismusiikki otetaan mukaan. Se on viettelevän kiehtovaa ja muistuttaa Mozartin tyyliä. Esiintyjät laulavat osiaan väsymättä samalla harjoitellen liikkumisen ja eleiden yhdistämistä. Ville keskeyttää harjoituksen vähän väliä saadakseen jonkin eleen tai liikkeen elämään musiikin tahdissa. Samalla hän on itse kuin kuoronjohtaja, joka omilla ilmeillään ja eleillään osoittaa laulajille minkälainen roolisuorituksen tulisi olla. Esiintyminen vaatii keskittymistä, koska kirkko ei tarjoa lavasteiden kaltaista tukea toiminnalle. Kohtausten ajoitus on tärkeää. Kaiken aikaa täytyy näyttämöllä tapahtua jotain, ettei meno ja tulevien katsojien kiinnostus katoa. Pari kertaa Ville sanoo lievästi hermostuneena: ”Me ollaan täällä vielä jouluna”. Yhdessä keskustellaan siitä mikä on hyvää ja mikä ei toimi. Meille katsojille valkenee, ettei hovia muistuttavassa kohtauksessa kaikkien tarvitse näytellä jäykästi. Riittää kun osa tekee niin. Mahtava kirkkosali seuraa hämmästyneenä esiintyjien liikkumista kuvitteellisissa lavasteissa, arkivaatteissa ja symbolinen rekvisiitta käsissään. Musiikki monista toistoistaan huolimatta kiehtoo ja ryhmän vahva yrittämisen henki on käsin kosketeltavaa. Ensi-iltaan 15.11. on vielä aikaa, mutta jo nyt näyttää lupaavalta.
Toimelan vapaaopisto on päättänyt tuottaa oopperan ja valinnut kokeneen ohjaajan Ville Saukkosen, joka on parin vuoden välein käynyt kertomassa oopperapiiriläisille työstään. Normaalisti oopperan valmisteluaika on vuosi. Nyt se jäi lyhyemmäksi, sillä ensi-ilta on jo 15.11. Koelaulut pidettiin vasta maaliskuun lopussa. Oopperaksi oli valittu Joseph Haydn’in: Kuun maailma (Il Mondo della Luna). Haydn oli wieniläisklassismin suuria mestareita ja toimi Nicolaus Esterhazyn linnateatterin kapellimestarina. Tänä vuonna hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 200 vuotta.
Kaksoisplaneettamme kuu on aikojen kuluessa saanut jumalolentoon verrattavan aseman. Se säätelee ajanlaskuamme, vaikuttaa merivesien korkeuteen ja kasvillisuuteen. Sillä saattaa olla vaikutus elämäämme, jotkut puhuvat kuuhulluudesta. Puolet Kuusta ei koskaan käänny näkyviimme ja juuri tämä pimeä puoli on inspiroinut runoilijoita ja säveltäjiä. Libreton kirjoittaja Carlo Goldoni oli antanut mielikuvituksensa laukata ja tehnyt aiheesta katuteatterimaisen farssin, johon sisältyy opettavainen tarina. Suomennoksesta vastaa Erkki Pullinen. Kertomus rakentuu tyrannimaisesti käyttäytyvän Buonafeden ympärille, jolla on taipumus kuuhulluuteen. Kuvaan ilmestyy astrologi Ecclitico, jonkinlainen tähdistä ennustaja, joka päättää ystävineen huijata Buonafeden mukaansa lavastamalleen kuumatkalle. Koska teos on sävelletty iloisella wieniläiskaudella, täytyy näyttämölle ottaa mukaan rakkaus Buonafeden kahden kauniin tyttären ja puertoricolaisen palvelijan sekä heitä piirittävien kosijoiden muodossa.
Ville Saukkonen on todennut, ettei etukäteen voi päättää tehdäänkö modernia vai klassista. Vastaus löytyy musiikkista. Muistelen Villen kertoneen, että Henry Purcellin ’Dido ja Aeneas’ -oopperan ohjaamista miettiessään hän istui päiväkausia tuhotun Kartagon raunioilla, kuunnellen oopperan musiikkia ja pyrkien vaistonvaraisesti löytämään oikean tyylin. Tällä hetkellä Kuusta etsitään vettä eli aihe on siinä määrin ajankohtainen, että modernin valinta tuntuu oikealta. Mutta palataan harjoituksiin kauniissa kirkkosalissa. Villellä on ympärillään laulajat (paria sairaustapausta lukuunottamatta) ja pianisti. Ryhmä käy läpi käsiohjelman tekstiä, jonka tulee olla kiinnostava, muttei saa paljastaa kaikkea. Ville on kokemustensa perusteella valinnut ympärilleen oopperan esittämiseen sopivat laulajat, joista ennen ensi-iltaa tulee hitsata saumattomasti toimiva ryhmä.
Käsiohjelman muokkaamisen jälkeen laulajat aloittavat kävelyharjoitukset. Niissä etsitään oikeaa liikkumista, eleitä ja ilmeitä, jotta päädyttäisiin oikeaan paikkaan näyttämöllä. Tämän päivän oopperalaulajilta edellytetään myös näyttelijän taitoja. Ihmisten välisestä kommunikaatiosta noin 20% tapahtuu sanojen kautta ja loput ovat eleitä ja ilmeitä. Esityksen aikana ne ovat sitäkin tärkeämpiä, koska katsoja ei voi tehdä tarkentavia kysymyksiä. Näyttelemistarvetta korostaa myös Kuun maailman pieni budjetti, joka pakottaa minimalismiin lavasteissa ja rekvisiitassa. Rooleja määritellään ja tarkennetaan ryhmätyönä. Ohjaajan sana ei ole Jumalansanaa, vaan teoksesta on tehtävä laulajien näköinen kokonaisuus. Mahdollisuus vaikuttaa yhteiseen päämäärään heijastuu esiintyjien innostuneissa asenteissa ja vain yhdessä sovittu ja harjoiteltu teos johtaa hyvään tulokseen. Mieleeni muistuvat oman urani projektiryhmät, joihin koottiin eri alojen asiantuntijoita jonkin tärkeän asian ympärille. Työ muistutti intensiivisyydessään oopperan harjoittelua. Valmistumisaika oli määrätty, jonka jälkeen ryhmä hajosi.
Haydn’in wieniläismusiikki otetaan mukaan. Se on viettelevän kiehtovaa ja muistuttaa Mozartin tyyliä. Esiintyjät laulavat osiaan väsymättä samalla harjoitellen liikkumisen ja eleiden yhdistämistä. Ville keskeyttää harjoituksen vähän väliä saadakseen jonkin eleen tai liikkeen elämään musiikin tahdissa. Samalla hän on itse kuin kuoronjohtaja, joka omilla ilmeillään ja eleillään osoittaa laulajille minkälainen roolisuorituksen tulisi olla. Esiintyminen vaatii keskittymistä, koska kirkko ei tarjoa lavasteiden kaltaista tukea toiminnalle. Kohtausten ajoitus on tärkeää. Kaiken aikaa täytyy näyttämöllä tapahtua jotain, ettei meno ja tulevien katsojien kiinnostus katoa. Pari kertaa Ville sanoo lievästi hermostuneena: ”Me ollaan täällä vielä jouluna”. Yhdessä keskustellaan siitä mikä on hyvää ja mikä ei toimi. Meille katsojille valkenee, ettei hovia muistuttavassa kohtauksessa kaikkien tarvitse näytellä jäykästi. Riittää kun osa tekee niin. Mahtava kirkkosali seuraa hämmästyneenä esiintyjien liikkumista kuvitteellisissa lavasteissa, arkivaatteissa ja symbolinen rekvisiitta käsissään. Musiikki monista toistoistaan huolimatta kiehtoo ja ryhmän vahva yrittämisen henki on käsin kosketeltavaa. Ensi-iltaan 15.11. on vielä aikaa, mutta jo nyt näyttää lupaavalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
